JOUDUIN BETONIN IMUUN

”Ei kai omaa elämäänsä voi myydä!” Näin Leila Yrjölä on vastannut, jos joku on halunnut ostaa hänen teoksiaan. Oriveden Eräjärvellä Vihasjärven kylässä on syntynyt mittava tuotanto maalauksia ja betonisia patsaita.

Liki satavuotiaan talon pihapiirissä loikoilee koko joukko upeita veistoksia. Betoninen Rotunainen vastaanottaa tulijat ja muistuttaa kiveen hakatuilla lauseilla taiteen merkityksestä. Kirjan lukija-veistos keskittyy teokseensa omenapuun alla, Hertta-lehmä makoilee rauhallisesti nurmikolla.

– Tämä Hertta on kaikkein rakkain teokseni. Hertta on tehty esikuvansa oikeiden mittojen mukaan, kertoo Leila Yrjölä.

– Hertta-lehmä oli puoliksi ayshire ja puoliksi friisiläinen. Kävin aina välillä mittaamassa Herttaa ja sitten jatkoin veistoksen tekemistä.

Yrjölän navetta tyhjeni karjasta vuonna 2004. Leila Yrjölä kertoo miettineensä vuoden päivät, mitä lehmiltä vapautuneelle tilalle tekisi. Lopulta hän pesi painepesurilla navetan puhtaaksi, maalasi seinät ja ryhtyi suunnittelemaan galleriaa. Omaa tuotantoa oli kertynyt vuosikymmenten saatossa hurja määrä. Gallerian avajaisia vietettiin kesällä 2007. Tänä kesänä Yrjölän gallerian näyttelyn teemana on ollut Suomen satavuotinen historia.

– Sain idean vuodenvaihteessa ja kaikki esillä olleet työt syntyivät talven ja kevään aikana. Näyttely on kunnianosoitus isälleni, joka meni 17-vuotiaana vapaaehtoisena sotaan.

– Kun omat pojat olivat 17-vuotiaita, niin mietin omaa isääni sodassa saman ikäisenä. Ja nyt kun on nähnyt dokumentteja sodan kauheuksista, olen miettinyt, että kuinka ne ovat sieltä ollenkaan selvinneet hengissä. Se on ollut hirveää ja ylipäätänsä koko sota on aivan kamalaa.

Leila Yrjölän koti on täynnä maalauksia. Pastelliliiduilla tehtyjä teoksia ja öljyvärimaalauksia on kertynyt kaikkiaan yli 400.

– Olen piirtänyt ja maalannut aivan pikkutytöstä lähtien. 80- ja 90-lukujen taitteessa tämä homma sitten riistäytyi käsistä, niin kuin nyt näet, kun ympärillesi katsot. Taiteen tekeminen on minulle luontaista, kertoo Leila Yrjölä.

– Talvisin maalasin ja kesäisin tein betoniveistoksia. Näin televisiosta ohjelman ITE-taiteesta ja siinä joku oli tehnyt lehmän. Sanoin miehelleni, että kyllä minä paremman lehmän teen kuin tuo ja siitä se betonitöiden teko sai alkunsa. Jouduin niin sanotusti betonin imuun.

– Patsaat ovat umpibetonia ja niiden sisällä on täytteenä kiviä tai rautaa, mitä milloinkin. Kerran mies sanoikin, että taas olet vienyt työkalun, oliko se nyt taltta vai mikä sinne patsaan sisään tarvittiin ja eihän sitä sieltä pois enää saanut, naurahtaa Yrjölä.

Leila Yrjölän teosten aiheet kumpuavat paljolti omasta elämästä. Teokset ovat niin henkilökohtaisia, että niistä luopuminen tuntuu vaikealta.

- Eihän omaa elämäänsä voi myydä. Voin laittaa tuonne galleriaan jotain hintoja, kun sanotaan, että näillä pitäisi olla hinnat, mutta en minä näistä kuitenkaan haluaisi luopua. Hirveän vähän olen myynyt, mieluummin annan teoksen jollekin tutulle lahjaksi.

Useissa maalauksissa keskiössä on naishahmo ja joukossa on monia omakuvia.

– Olen kokenut niin kovan elämän, että ne kulloisetkin tunnetilat on tallentuneet näihin maalauksiin. Kun tunteen saa purettua johonkin teokseen ja se on valmis, niin olo on helpottunut. Tottakai maalaaminen auttaa, se on terapeuttista.

Leila Yrjölä maalaa myös teoksia, joiden aiheena on 50- ja 60-lukujen maaseutu.

– Minulle tuo vanha aika on jotenkin tärkeää, silloin ei ihmisillä ollut kaikkea ja kuitenkin oli se mitä tarvittiin. Saatan jonkun lehden sivulta näkemästäni pikkukuvasta saada idean ja teen aiheesta valtavan kokoisen maalauksen.

Leila Yrjölän taiteellinen tuotanto on monipuolinen ja laaja. Joissakin omakohtaisissa maalauksissa on omalla tavallaan jopa Helene Schjerfbeckin henkeä ja hurmaavat betoniveistokset jäävät eittämättä kävijän mieleen. Leila Yrjölän Rotunainen-veistokseen kuuluva teksti taiteen merkityksestä tuntuukin toteutuvan näitä teoksia katsellessa. ”Taiteen tehtävä on herättää katsojassaan tuntemuksia. Positiivisia tai negatiivisia. Mikäli katsoja jää välinpitämättömäksi, on työ ollut turhaa.”

© Minna Haveri, 2017 /msl.fi created with Wix.com